Ekosysteemejä, viitearkkitehtuuria, alustoja, kiihdyttämöitä… Ollaanko rakentamassa kilpa-autorataa keskelle viidakkoa? Ei suinkaan, vaan kehittämässä julkisten palveluiden tulevaisuutta.

Aloitin harjoittelijana avoin osallisuus ja asiakkuus -hankkeessa viime viikon maanantaina. Kuluneet kaksi viikkoa Tampereen 6Aika-tiimissä ovat olleet samoilua työpajojen, kehittämisklinikoiden ja konsulttitapaamisten välillä. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien olen saanut niskaani melkoisen ryöpytyksen alan jargonia innovatiivisesta yhteiskehittämisestä strategiseen asiakassegmentointiin. Olen myös saanut ilokseni yllättyä julkisen organisaation vapaasta ja luovasta työkulttuurista sekä rennosta ilmapiiristä. Kun muutaman ensimmäisen päivän informaatioähky alkoi laskettua, sain todeta työskenteleväni jäykän viraston asemesta energisessä, ajan hermolla olevassa kehittämistiimissä.

Perinteisesti viranomainen on tiennyt mikä on kansalle parasta. Muutos ajattelutapaan on tullut hiljalleen viimeisten parin-kolmenkymmenen vuoden aikana. Alun perin byrokratiaa vähentämään ja demokraattisuutta parantamaan noussut julkisen hallinnan suuntaus on 2010-luvulla nopeuttanut etenemistään älyteknologian nousun myötä. Nykyinen näkökulma ei korosta kansalaisten ja kuntalaisten osallistamista ainoastaan demokratian, vaan myös palveluiden laadun paranemisen kannalta. Muutoksen voidaan katsoa edustavan myös perustavanlaatuista siirtymää ihmiskuvassa: luonnontieteellisen determinismin ja yhden oikean näkemyksen sijaan on siirrytty moninäkökulmaisuuteen ja yksilön vapauden korostamiseen. Asiakas ei ole tällöin vain massatuotettujen palveluiden kohde, vaan oman palvelukokemuksensa räätäli.

Muutos on ollut yllättävää. Vielä viitisen vuotta sitten hallintotieteen professori Risto Harisalo luennoi virkamiehistymisestä: ”Teillä on kaikilla vielä luovia ideoita ja ehdotuksia. Mutta kun lopulta päädytte virastoon, niin kaikki aivotoiminta lakkaa kello 8-16 välillä.” Nykyinen yhteiskehittämisen malli ulkoistaa ideoinnin yrittäjille ja asiakkaille, joten viranhaltijan ajatustoiminnan halvaus ei onneksi pääse aiheuttamaan liikaa vahinkoa. Monien erilaisten kokemusten, uskomusten ja osaamisten kohtaaminen on yhteiskehittämisessä vahvuus. Edes asiantuntijaryhmä ei voi kuvitella kaikkia mahdollisia palvelun tarpeita ja tuotantotapoja, koska tarkastelee ongelmaa omasta korkeakoulutetusta viitekehyksestään. Vanhat julkiset toimintamallit eivät tosin ole aivan helposti purettavissa – eihän rahvas nyt voi oikeasti tietää asioita viranhaltijaa paremmin…

Vaikka aivokäyrä ei virka-aikana aivan nollaa näyttäisikään, voidaan perustellusti kysyä: onko julkisen toimijan osallisuus prosessissa itse asiassa olennainen? Jos yritykset ja järjestöt voivat hoitaa palveluiden kehittämisen ja tuottamisen asiakkaiden kanssa, mihin julkista sektoria lopulta tarvitaan? Brittisosiologi ja Youtube-hitti David Graeber tuo äänekkäästi esille turhan työn levinneisyyttä ja yhteiskunnallisia haittoja. Strategiapuheesta päänsä pyörälle saanut voikin helposti vetää johtopäätöksen, että kehittämistyö on turhanpäiväistä näpräämistä, jonka ainoa tuotos on keksiä uusia ”buzzwordeja”.

Surinasanat eivät kuitenkaan ole vailla merkitystä, tai yleensä edes julkisen sektorin keksimiä. Jargonin käyttö tässä tapauksessa yhdistää julkisen ja yksityisen sektorin strategiapuheen sekä asiantuntijoiden ymmärryksen uusista monimutkaisista ilmiöistä yhteen viitekehykseen. Julkisen toimijan ja erityisesti kunnan rooli voi elää ja muuttua tulevaisuudessa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että sille jää ainakin mahdollistava ja yhteen tuova rooli alueensa yhteisöjen ja asukkaiden keskuudessa. Tällöin kehittämisessä korostuu tilan antaminen myös muiden äänille.

Sanaviidakossakin selviää, kunhan oppii suunnistamaan. Kansalaista ei kuitenkaan kannata viidakkoon heittää ilman karttaa – muutoin on riskinä eksyminen ja joutuminen rajapinnassa vaanivan digipilotin nappaamaksi.

Joonas Petäjäniemi
6Aika Avoin osallisuus ja asiakkuus